Edellinen juttu on herättänyt keskustelua, miksi tällainen hirveä vouhkaaminen siirtonopeudesta ja äänilähteen tarjoamasta CD-levyn ylittävästä resoluutiosta? Tästä artikkelista tulikin heti kärkeen niin kutsuttu jatko-osien artikkeli. Ikään kuin elokuvista tuttu trilogia, josta nyt kerrotaan ensimmäinen osa.
ÄÄNI ON LAPSIPUOLEN ASEMASSA
Eikö CD-levyn laatu olekaan täydellinen? CD-levyä voidaan pitää siirtotienä siinä missä musiikin streamaustakin. Vastaus on, että PCM, 16 bittiä 44,1 kHz on vain hyvä alku. Matti Otala työskenteli Philipsillä silloin, kun CD-levyä ja sen speksejä kehitettiin siellä. (Matti Otala on sellainen kaveri, että hänen saavutuksiinsa äänentoiston maailmassa kannattaisi tutustua.) Kuuntelukokeissa kävi ilmi, että musiikin toistamiseksi kohtuullisella laadulla käytössä pitää olla vähintään 16 bittiä. Koska haluttiin koko kuuloalueen toistuvan, niin teorian mukaan näytteenottotaajuuden tulee olla vähintään kaksinkertainen ja taajuudeksi valikoitui 44,1 kHz. Kumpaakin painoi kohti minimiä levylle mahtuvan datan rajallinen määrä. Pitää muistaa, että CD-levyyn liittyi iso joukko teknisiä haasteita, joihin piti löytää kaupallisesti kannattava ratkaisu. Esimerkiksi levyn optinen luenta ja sen vaatima hyvin tarkka raidanseuranta eivät olleet aivan ongelmattomia toteuttaa tuohon aikaan. PCM tarkoittaa käytännössä sitä, että jokaisen näytteen arvo määritetään ja ilmoitetaan itsenäisesti riippumatta viereisten näytteiden arvoista. Useammat bitit mahdollistavat paitsi laajemman dynamiikka-alueen, lisääntyneet väliarvot mahdollistavat tarkemman kuvan välittämisen alkuperäisestä signaalista ja toivottavasti myös alkuperäisestä esityksestä. CD-laatuista ääntä voidaan parantaa ylinäytteistämällä ja lisäämällä Dither-kohinaa, mutta joka tapauksessa parhaiten alkuperäistä äänisignaalia muistuttavan signaalin luulisi mahdollistavan mahdollisimman alkuperäisen äänen, eikö totta? Näin asia varmasti on, mutta eivät kaikki äänenlaadun ongelmat liity siirtotiehen.
Jännä juttu on se, miten kovasti rahaa laitteistoonsa laittaneet jannut soittavat musiikkia Bluetoothin yli Spotifystä tai Youtubesta. Harva BT-yhteys kykenee välittämään ääntä kovinkaan hyvällä laadulla. Vielä harvempi jannu toistaa ääntä jossain muussa muodossa kuin edellä mainitut. Useimmiten ääni pakataan ja lähetetään varsin hitaalla bittivirralla ja sama pätee poikkeuksetta kyseisiin palveluihin. Tämä vastaa samaa, jos hienointa 8K-televisiota demottaisiin VHS-nauhurin tarjoamalla komposiittivideosignaalilla. Jostain kumman syystä televisioita ei esitellä edes tavallisella televisiokuvalla. Käykääpä kodinkoneliikkeessä ihastelemassa jotain huippumallia. Kun myyjä saapuu paikalle, niin kyselkää, mitä kuvamateriaalia toistetaan ja missä vastaavaa kuvaa on tarjolla. Pyytäkää myyjää vaihtamaan tavalliseen tv-kuvaan. Välttämättä kytkentä ei edes mahdollista normaalilaatuisen kuvan katselemista. Miksikö? Sitä sopiikin miettiä…
Kuvan ja äänen toiston suhde on kummallisella tavalla vääntynyt epäsuhtaiseen tasapainoon. Televisioon ratkaisuista 99% painottuu kuvan laatuun ja ääni on toteutettu viimeisellä prosentilla ja sekin vähä 99% estetiikan ehdoilla. Ääni toistetaan parista lantin kokoisesta elementistä, jotka on piilotettu ja suunnattu kuuntelijasta pois päin. Äänen ”hyvyys” on ilmeisesti niin paljon vaikeammin hahmotettavissa kuin kuvan laatu, että kuluttajia voidaan kohdella äänen suhteen aivan idiootteina. Valitettavasti tämä näyttää olevan osittain totta. Paitsi laitteiden äänentoisto niin myös äänituotanto aliarvostaa kuuntelijoita. Huonolaatuiselle raa’asti kompressoidulle äänelle esitetään perusteeksi se, että suurin osa ihmisistä kuuntelee sitä meluisessa ympäristössä huonolaatuisilla laitteilla. Ilmeisesti myös televisiota otaksutaan katseltavan hyvin meluisassa paikassa, koska myös television ääni on nykyisin useasti hyvin rajusti kompressoitua. Toisin sanoen kuiskaus kuulostaa yhtä voimakkaalle kuin huuto. Oma lukunsa on todella hereille ravistavat mainokset, jotka tulevat edelleen paljon suuremmalla äänenvoimakkuudella kuin itse ohjelmat. Itse olen ratkaissut asian ihanalla mute – näppäimellä. Ilmeisesti näköaisti on ihmiselle niin paljon hallitsevampi aisti kuin kuulo, sillä ajatellaan, että kuvan suhteen emme ole niin helposti huijattavissa. Näköaistin referenssit eivät vääristy yhtä helposti kuin kuulon. Kukaan ei varmasti suostuisi katsomaan ylivärikästä, 30-prosenttisesti läpi palanutta mosaiikkikuvaa kovinkaan pitkään, mutta silti enemmistö kuuntelee pilalle kompressoitua, säröistä ja monin tavoin vääristettyä ääntä mukisematta… Selittäkääpäs tämä että miksi teette niin?
Trilogia jatkuu maaliskuussa -Harto