Kirjoittaja on aloittanut touhuamisen autohifin parissa aivan 1980-luvun alussa. En muista, mistä kipinä syttyi, luultavasti jostain lehdestä. Kotihifikin tuli kuvioihin vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Sen muistan, että lähipiirissä ei ollut yhtään harrastajaa esimerkkiä antamassa. Vaikka minut tunnetaan paremmin ”painemiehenä”, niin hifissä minua on kiinnostanut ensisijaisesti hyvä äänenlaatu. Aktiivisimmat harrastusvuoteni sattuivat 1990-luvun loppuvuosille, juuri samoille vuosille, kun kilpailuasennusten vaatimustaso kasvoi eksponentiaalisesti ja huipentui Rankosen, Soilakarin ja Heikkisen mielettömän upeisiin autoihin sekä joukkoon yhtä hienoja autoja. Haluttomana ja luultavasti kykenemättömänä riittävään viimeistelyyn lykkäsin kilpailemisen aloittamistani vuosittain ”seuraavaan vuoteen”, kunnes into kääntyi laskuun ja muut asiat valtasivat pääosan autohifien ajasta. Viimeistä hifistellystä käyttöautostani on jo vuosikymmen. Rakensin tuolloista kulkinetta kirjaimellisesti koko kesälomani. Auton romuttuminen ketjukolarissa vain muutamaa viikkoa myöhemmin tappoi rakenteluinnon vuosiksi. Useampi kaveri kilpaili MaxBoomissa ja jotenkin päädyin auttamaan heitä. Kipinä tarttui minuunkin ja 2012 käydyn ensimmäisen kilpailun jälkeen seuraavat viisi vuotta kilpailin MaxBoomissa kasvavalla intensiteetillä. Tuloksena joukko mestaruuksia, Indeksi-voittoja sekä legendaarisia lukuja. dB Pappojen autojen lisäksi olen ollut rakentamassa aika montaa muutakin mestaruusautoa. Viimeiset kaksi vuotta olen kilpaillut LBC:ssä.
HIFISTI, MITÄ KUUNTELET, MITÄ KUULET?
En niinkään kysy, mistä musiikista pidät vaan millaisesta lähteestä sitä toistat? Vaikka laitteet ja säädöt olisivat miten hyviä tahansa, niin toiston laatua rajoittaa toistettava materiaali. Jokaisessa äänilähteessä on hyvät ja huonot puolensa ja niiden äänenlaadulliset erot ovat merkittäviä. Se miten hyvin nuo erot tulevat esiin riippuu, paitsi kuunneltavasta musiikista, myös kuuntelijasta. En nyt tarkoita sanoa, että osa vaan on puurokorvia, vaan tilanne on aivan erilainen riippuen siitä, onko henkilö tottunut kuuntelemaan hyvin tuotettua musiikkia hyvillä laitteilla vai onko kyseinen henkilö kuunnellut koko ikänsä lyttyyn kompressoitua säröistä listamusiikkia YouTubesta. Ihminen tottuu siihen musiikkiin, mitä hän kuuntelee. Aivan samalla hän tottuu sen ominaisuuksiin, niin hyviin kuin huonoihinkin. Tutkimusten mukaan olemattomaan dynamiikkaan tottuneet henkilöt kokevat luonnollisen dynamiikan aggressiivisena ja rasittavana. Dynamiikkaan tottuneet kokevat kuunteluväsymyksen tulevan paljon nopeammin kompressoidulla materiaalilla. Vastaavasti yhtä häiritsee digitaalisen äänen pakkaamisen aiheuttamat virheet paljon pahemmin kuin toista. Muutaman vuoden hifistelytaukoni aikana maailma on muuttunut rajusti. Vuosikymmen sitten suosituin tallennusmuoto oli häviöllisesti pakattu MP3 ja hifistit kuuntelivat CD-levyjä. Nykyään suuri joukko pitää CD-levyä ja muita fyysisiä tallenteita muinaisjäänteinä. Minäkään en enää ajatellut kuljettaa mukanani levyjä, joten päätin hankkia suoratoistopalvelun. Päädyin lopulta Tidaliin ja sen äänenlaadultaan parempaan versioon. Ensimmäisessä testissä totesin äänestä puuttuvan kaiken sen minkä vuoksi musiikkia kuuntelen. Pienen ähertämisen jälkeen pääsin jyvälle, miten systeemi toimii; miten vain pieni osa äänitteistä on master – laatuisia ja miten toiston laatua pääsee muuttamaan. Minun korvillani ja kuuntelemallani musiikilla kokemani äänenlaatuero osoittautui merkittäväksi jopa käyttämälläni suhteellisen vaatimattomalla laitteistolla. Spotifyn parasta laatua vastaavalla pakkauslaadulla kokemani kuunteluilo tuntui katoavan lähes totaalisesti. Pakkaaminen tapahtuu häviöllisesti. Yksinkertaistettuna äänestä jätetään pois asioita joiden ei pitäisi olla kuultavissa. Pakkauksen määrän lisääntyessä myös kuultavissa olevia ääniä jätetään tietoisesti pois ”vähämerkityksellisinä”. Osa väittää, että he eivät kuule mitään eroa master – laadun ja 320kB/s pakkauslaadun välillä. Uskon, että erilaisella materiaalilla eron kuuleminen varmasti on vaikeampaa ja lisäksi mukaan astuu kuuntelijan tottumukset.
Seuraavaksi ryhdyin setvimään miten hyvän äänen saisi siirrettyä muuttumattomana prosessorivahvistimelle. Kaikista positiivisista lupauksista huolimatta juuri mikään langaton siirtomenetelmä ei tarjonnut Bit Perfect – tasoista siirtoa. Miksi ihmeessä hankkisin pakkaukseen perustuvan siirtotien, kun kerrankin signaalilähde tarjoaisi materiaalia poikkeuksellisen korkealla laadulla? Varsinkin Bluetoothin osalta annetaan ymmärtää paljon parempaa, kuin tarkemmassa selvittelyssä ilmenee todeksi. Hieman rajallisesta siirtonopeudesta huolimatta Chromecast olisi päätynyt kokeiltavaksi, mutta valitettavasti ne olivat loppuneet kaupasta. Ilmeisesti joudun tyytymään vahvistimen USB-korttiin ja langalliseen siirtoon, kun en meinaa löytää järkevän hintaista wifi-yhteyteen perustuvaa laitetta, jossa olisi optinen anto. Palaamme myöhemmin aiheeseen sitten kun käytännön kokemuksia alkaa kertymään.
Muistakaa kuunnella avarin mielin ja uskokaa korviinne!
Harto